Pakolla rakennettu, tuhoutuu oman käden kautta

Muistan erään peräkärrykauppiaan joka oli karismaattinen ja tavallaan vaikutusvaltainen. Hän oli ihminen, joka kantoi sisällään eksistentiaalista helvettiä, koska ei ikinä saanut sitä mitä oikeasti halusi. Ainoat hetket hänen elämässään, missä hän koki jonkinlaista illuusiota ilosta, oli kun hän tapasi jonkun joka oli sosiaalisesti arvostettu, mutta samalla helposti kontrolloitavissa. Tällainen henkilö voisi olla vaikka Pekka. Pekan kaltaiset ihmiset olivat hänen elämälleen niitä satunnaisia kullan murusia, mistä hän sai esimakua siitä, miltä tuntuu olla hyväksytty. Kaikki se on vain yksi iso illuusio mikä pitää tämän ihmisen vankina omassa helvetissään. Tämän kaltaiset ihmiset katsovat, että "ahaa. Pekka on ihminen kenestä pidetään ja jonka jutuille nauretaan. Tota mä olen aina halunnut". Silloin tämä ihminen alkaa matkia Pekkaa, jotta saisi itselleen samaa arvostusta ja hyväksyviä katseita. Pekka ei kuitenkaan saa olla enää valokeilassa, koska eihän porukassa voi olla muita, jotka saisivat huomiota. Tämä ihminen päättääkin sitten projisoida oman helvettinsä Pekkaan manipuloimalla, haukkumalla, pilkkaamalla, eristämällä, mustamaalaamalla ja vaikka millä eri keinoilla, jotta Pekka olisi mahdollisimman näkymätön muulle maailmalle. Kaikki ne asiat mitkä tekee Pekasta Pekan, siirtyy tälle kontrolloivalle ihmiselle, jotta hän voi saada saman ihailun mitä Pekka sai. Toi kuullostaa toimivalta, mutta kun mennään syvemmälle niin se on vain yksi iso kusetus. Ehkä julmin vankila mihin ihminen voi joutua. Koska vaikka tämä ihminen saakin ihailua ja kehuja niistä piirteistä, mitä on muilta varastanut, niin ne eivät ruoki sitä hyväksynnän nälkää, mitä tää ihminen oikeasti kantaa. Tämä ihminen voi aluksi olla jopa iloinen kun saa juuri sen hyväksynnän mitä on havitellut, mutta päivä päivältä se hyväksynnän illuusio menettää tehoaan. Ja tää on se, mitä tää ihminen pelkää, koska hän on kokenut sen ennenkin, mutta jos hän nyt tällä kertaa olisikin nokkelampi ja onnistuisi ylläpitämään sitä illuusiota paremmin. Ehkä onnistuukin, mutta se katoaa. Luota muhun... se katoaa ja jäljelle jää taas tyhjyys. Vaikka tää ihminen edelleen saisikin kehuja ja hyväksyntää niin alitajuntaisesti ne kehut, muistuttavat tälle ihmiselle, että "aa kehuja. Ne eivät ole sinulle, vaan niille joilta otit ne piirteet mitä muut ihaili". Tätä ei välttämättä kyseinen ihminen, edes tiedosta, mutta tää herättää silti tässä ihmisessä suurta vihaa niitä ihmisiä kohtaan keitä hän on murjonut ja polkenut alas päin. Ero aidon ihmisen ja epäaidon ihmisen välillä on se, että aidot omaavat niitä piirteitä mitä ei tarvitse esittää ja juuri siksi muut ihailee niitä kun taas epäaidon pitää ylläpitää näitä varastettuja piirteitä, eikä se toimi, koska ihmiset vaistoavat hyvin sen jos joku esittää jotakin mitä ei ole oikeasti. Ja vaikka hän oppisi esittämään täydellisesti niin silti se ihailu ei tulisi hänelle, vaan juuri niille joita se on aina kadehtinut. Tällaisen ihmisen pahin pelko on, että joku näkisi tämän ihmisen kauan rakentaman järjestelmän läpi ja rakastaisi siitä huolimatta, koska silloin se järjestelmä menettäisi arvonsa. Mitä sen kaltainen ihminen ajattelisi kun lukisi tämän tekstin? Hän ei välttämättä edes sisäistäisi sitä tietoisesti, koska se osuu suoraan ytimeen, mutta tämä teksti jäisi silti kummittelemaan hänen mieleensä. Aina kun tulee ne hiljaiset hetket... aina juuri ennen nukkumaan menoa tämä teksti palaisi hänen mieleensä. Ehkä hän tajuaisi miten hyödytön koko järjestelmä on. Ehkä tää ihminen viimein uskaltaisi katsoa mitä se tyhjyyden tunne yrittää hänelle sanoa. Ehkä hän kysyisi itseltään "kuka vittu mä oikeesti edes olen". Ehkä hän voisi oikeasti löytää sen mitä on aina halunnut.