Pakolla rakennettu, tuhoutuu oman käden kautta
Muistan erään peräkärrykauppiaan joka oli karismaattinen ja tavallaan vaikutusvaltainen. Hän oli ihminen, joka kantoi sisällään eksistentiaalista helvettiä, koska ei ikinä saanut sitä mitä oikeasti halusi. Ainoat hetket hänen elämässään, missä hän koki jonkinlaista illuusiota ilosta, oli kun hän tapasi jonkun joka oli sosiaalisesti arvostettu, mutta samalla helposti kontrolloitavissa. Tällainen henkilö voisi olla vaikka Pekka. Pekan kaltaiset ihmiset olivat hänen elämälleen niitä satunnaisia kullan murusia, mistä hän sai esimakua siitä, miltä tuntuu olla hyväksytty. Kaikki se on vain yksi iso illuusio mikä pitää tämän ihmisen vankina omassa helvetissään. Tämän kaltaiset ihmiset katsovat, että "ahaa. Pekka on ihminen kenestä pidetään ja jonka jutuille nauretaan. Tota mä olen aina halunnut". Silloin tämä ihminen alkaa matkia Pekkaa, jotta saisi itselleen samaa arvostusta ja hyväksyviä katseita. Pekka ei kuitenkaan saa olla enää valokeilassa, koska eihän porukassa voi olla muita...